Korento ry:n jäsenlehti Endorfiinin haastattelu

Korento ry:n jäsenlehti Endorfiinissa on artikkelisarja, jonka nimi on Inspiroiva ihminen, ja minua pyydettiin hiljattain mukaan siihen. Kirjoitus tehtiin haastattelun pohjalta.

Ajattelin jakaa koko haastattelun, koska se kertoo paljon siitä kuka olen ja miten ajattelen ja työskentelen.

Kuka olet? Kerro vapaasti itsestäsi 😊

Olen Niini Maria Leppänen, laitoin koko nimeni tähän, koska alun perin nimeni oli tarkoitus olla Niini-Maria väliviivalla, mutta jostain syystä vanhempieni toive ei päätynyt virallisiin rekistereihin. Hauska juttu vielä nimeeni liittyen on, että äitini bongasi sen Turun Sanomien kuolinilmoituksista eräänä aamuna imettäessään minua aamiaspöydän ääressä. Tai vähemmän hauska ehkä jonkun mielestä, mutta niin tarina kertoo.

Sillä sitähän se on, tarinaa. Tarina minusta. Se tarina koostuu osaltaan tällaisista fragmenteista. Kuten meissä kaikissa, minussa on monia erilaisia puolia ja rooleja. Voin kertoa itsestäni myös niiden kautta.

Koen itseni naiseksi. Synnyin tyttönä ja kasvoin naiseksi, eikä minulla ole ollut naisidentiteetin kanssa sen enempää vaikeuksia, kuin ne, mitä tämä yhteiskunta naisille tuottaa. Kasvoin patrialkaalisessa uskonyhteisössä, ja se ei ollut helppo tie. Kapinoin hiljaa minulle tarjottua roolia vastaan. Erosin yhteisöstä varhaisaikuisuudessa.

Tasa-arvo, naisten oikeudet ja ihmisoikeudet (ja eläintenoikeudet) ovat minulle tärkeitä arvoja. Välillä olen hyvin vihainen (keski-ikäinen) nainen, varsinkin kun kuuntelen asiakkaitteni kertomuksia kokemastaan ahdistelusta, vähättelystä, seksismistä, ja ylipäätään kohdatessani niitä monenlaisia vääryyksiä, joihin väistämättä törmää kun elämme tällä kauniilla pallollamme.

Olen kumppani. Tärkein ihmissuhteeni on puolisooni, jonka rinnalla olen oikeastaan kasvanut aikuiseksi. Olemme kasvaneet ja muuttuneet yhdessä ja erikseen pitkän suhteemme aikana. Rakastan, arvostan ja ihailen häntä ihmisenä ja puolisona. Koen itseni rakastetuksi. Olemme kaksin, sillä meillä ei ole lapsia. Lapsettomuus ei ole meille tragedia, vaan tuntuu luontevalta.

Olen herkkä ja lämmin seksuaaliterapeutti. Minulla on myös kätilön koulutus, vaikka pääasiallinen työni on olla terapeutti (seksuaalisen) kivun kanssa eläville. Olen vulvodyniaan perehtynyt kanssakulkija.

Olen yrittäjä. Minulla on terapia- ja terveyspalvelua tarjoava yritys Niiniloa. Yrittäjyys ei ole minulle kovin luonteva valinta, sillä siihen liittyy paljon sellaista itsensä myymistä, markkinointia ja brändäämistä, joka on minulle melko vierasta. Mutta pyrin ajattelemaan, että olen omanlaiseni yrittäjä ja se on kyllin hyvä. Sen sijaan pidän aidosti työstäni terapeuttina. Se on antoisaa, haastavaa ja luovaa.

Olen kotijoogi. Päivittäinen aamurutiinini koostuu aina joogasta (kundaliini-, power-, vinyasa-, somaattinen jooga) ja rauhallisesta aamupalasta. Aamut ovat minulle vaikeita, joten hyvä rutiini on tärkeä.

Rakastan luontoa, eläimiä, lapsia, luovuutta, lukemista, taidetta, sisustamista, diy-projekteja, luomisen iloa, hyvää ja ravitsevaa ruokaa.

2. Millainen on ollut matkasi vulvodynian kanssa? Miten päädyit työskentelemään vulvodynian kanssa elävien auttamiseksi?

Tarinani vulvodynian kanssa alkaa jo kauan sitten, etiäisiä tulevasta oli nähtävissä (nyt jälkikäteen on helpompi nähdä) jo teininä kun kaikenlainen kosketus vulvan alueelle oli kivuliasta, tamponin käyttäminen ei onnistunut ja myöhemmin ensimmäiset yhdyntäyritykset epäonnistuivat. Ajattelin silloin, että sen kaiken kuuluukin sattua jos on ”neitsyt”.

Myöhemmin vulvodynia sitten ”puhkesi” minulle oikein tyypillisesti ja kunnolla kun olin kätilöopiskelija 2000-luvun alussa.

Sitkeitä tulehduskierteitä, lukuisia antibioottikuureja, stressiä, ahdistusta, lisää kipua. Ensin kipua pelkästään yhdyntätilanteissa, lopulta kipua arjen eri tilanteissa, liikkuessa, istuessa, vaatteet päällä. Viiltäviä, polttavia kipuja, virtsaamiseen liittyvää kipua, kutinaa, muualle säteilevää kipua.

Kaikkea tätä väritti pelko ja ahdistus. Ajatus omasta viallisuudesta, hylkäämisen pelko, häpeä ja syyllisyys. Kävin läpi erilaisten tunteiden kirjon liittyen vulvodyniaan. Ensin syyllistyin, ahdistuin, pelkäsin, pyrin pakenemaan ja välttelin. Sitten vihastuin ja turhauduin. Hain ratkaisua. Mahdollisimman helppoa sellaista. Jossain oli oltava parannuskeino! Ryhdyin suorituskeskeiseksi. Siinä oli toisaalta se hyvä puoli, että ryhdyin aktiiviseksi toimijaksi. Hain tietoa, etsin ratkaisuja.

Syvällisempi ymmärrys oman sairastumiseni taustoista ja siitä mitkä asiat vaikuttavat kipuun ja miten voin toimia itseni hyväksi kypsyi ajan kanssa.

Tänä päivänä ymmärrän selvemmin ja kirkkaammin, että ei siinä ole mitään kummallista että sairastuin vulvodyniaan.

Alussa on alttius, ja perintötekijät omassa yksilöllisessä DNAssa, sitten on kaikki muu, traumat, kuormittavat kokemukset, aivojen kytkökset, opitut selviytymiskeinot, stressi, ja sitten esimerkiksi e-pillerit, hormonaaliset muutokset, tulehdukset, limakalvojen vaurio, hermoston muutokset. Joillekin puhkeaa vulvodynia. Minä olin yksi heistä.

Sairastuminen ja siitä paraneminen on aika monisyinen ja monimutkainen prosessi, johon osallistuu KOKO ihminen ja kaikki se mikä tekee hänestä hänet.

Kipu on meille elollisille olennoille syntymästä saakka sisäsyntyinen signaali siitä että olemme vaarassa. Se taas laukaisee yksilöllisesti erilaisia reaktioita ja seurauksia.

Usein kipu laukaisee ahdistuksen ja paniikin. Jotain on pahasti vialla! Nyt äkkiä jotain apua tähän!

Keho ja mieli käy ylikierroksilla. Google laulaa.Tilaillaan erilaisia ihmevoiteita tai tuotteita. Pelätään, stressataan ja valvotaan. Katastrofointipyörä pyörii…

Usein tätä pahentaa se epätietoisuus ja hämmennys ja pahimmillaan vähättely, mitä mahdollisesti kohtaamme lääkärissä.

Vielä nykyään vuonna 2022, kuulen näitä tarinoita. Monet asiakkaat ovat kohdanneet vähättelyä ja heitä on pyritty pienentämään, hiljentämään. Heidän kokemuksiaan ja kärsimystään ei ole validoitu. Moni asiakas on todennut, että heidän olisi niin paljon helpompi hyväksyä joku muu ”kunnon” sairaus. Mutta kipu on kipua. Ihan sama missä sitä on tai mikä nimi sille annetaan.

Tänä päivänä, usein, unohdan että minulla on vulvodynia diagnoosi. Kipu pimpissä ei väritä koko elämääni. Välillä huomaan kireyttä, kuivuutta, kirvelyä, pistäviä kipuja. Mutta ne eivät jää päälle. En panikoi jos välillä on huonompi päivä. Tiedän, että minulla on siihen keinoja. Luotan, että se menee ohi. Olen löytänyt tasapainon.

Tiedän, että käänne parempaan tapahtui, kun keskityin hoitoon pitkäjänteisemmin. Lakkasin etsimästä nopeaa ratkaisua. Kävin fysioterapeutilla ja seksuaaliterapiassa. Sain ohjeita manuaaliseen desensitisaatioon ja lantionpohjan rentoutukseen. Rauhoituin hieman. Uskoin parempaan.

Tein joka päivä orjallisesti kipupisteiden ja emättimen hierontaa sekä painelu- ja venytysharjoituksia. Puolimakasin sohvalla jalat koukussa ja sormi pimpissä päivittäin niin kauan, että sormeni rypistyi rusinaksi ja muuttui harmahtavan kuolleen näköiseksi happaman emätineritteen johdosta. Yhdistelmäehkäisypillerit lopetettiin.

Opettelin parhaani mukaan tunnistamaan milloin kehoni oli jännittynyt, mitä minussa tapahtui kun tunsin kipua. Hoidin limakalvoja. Vältin keinokuituja (polyesteri/polyamidi sukkahousuja, treenihousuja), olin paljon ilmakylvyssä (ts. nakuna). Opin tarkaksi erilaisten ärsyttävien aineiden kanssa. Ryhdyin enemmän luomuksi. Mietin mitä suuhuni laitoin. Mikä on jäänyt osaksi arkeani vielä tänä päivänä? Jossain määrin kaikki tämä, ja lisäksi rutkasti enemmän armollisuutta, ymmärrystä, kehollista läsnäoloa, syvähengitystä, joogaa. Minulla kesti pari vuotta oppia hengittämään. Oikeasti.

Ennen kaikkea olen oppinut hyväksymään.

Olen jo kauan sitten lakannut taistelemasta vastaan. Tilanne on joka päivä uusi.

Mottona: Tänään on näin.

3. Koostit aikoinaan VDopas-verkkosivut, jotka ovat olleet monelle vulvodynian kanssa elävälle aivan korvaamaton apu ja tiedonlähde. Kerro vähän VDoppaan tekemisestä! Mikä inspiroi sinua koostamaan sivut? 

Kun itse sairastuin vulvodyniaan opiskelin parhaillaan kätilöksi. Sillä oli iso merkitys oman tilanteeni ja tulevaisuuteni kannalta. Ensinnäkin kätilöopiskelijana minulla oli enemmän mahdollisuuksia löytää tietoa vulvodyniasta ja sen hoidosta.

Kun vihdoin, monen eri gynekologin luona käyneenä, sain diagnoosin, ryhdyin tietenkin heti etsimään vulvodyniasta tietoa. Sitä oli paljon vähemmän kuin nykyään. Mutta koska olin kätilöopiskelija pääsin lääketieteen tietokantoihin ja koulun kirjaston lääketieteellisten tutkimusartikkelien ja lehtien kautta kiinni tietoon, mitä muualla olisi ollut hyvin vaikea löytää.

Päätin tehdä opintojeni kattavan opinnäytetyökokonaisuuden vulvodyniasta juuri siksi että tietoa oli niin vähän saatavilla, suomeksi vielä vähemmän. Suunnitelmaani kuului verkko-oppaan tekeminen keräämääni aineistoa hyödyntäen. Haastattelin myös vulvodynian kanssa eläviä. Haastetteluun osallistui vulvodynia-vertaistukiryhmän avuliaita jäseniä, jotka innostuivat mahdollisuudesta auttaa muita sairastuneita.

Vulvodynia vertaistukiryhmä oli muutamien aktiivisten VD-konkarien perustama ryhmä, johon liityttiin sähköpostilistan avulla. Ryhmä järjesti myös live-tapaamisia. Vertaistukiryhmä oli pitkään ainoa vertaistukea tarjoava suomalainen ryhmä.

VDoppaan ensimmäinen versio valmistui samaan aikaan kuin minä valmistuin kätilöksi vuonna 2007. Silloin sen nimenä oli Elämää vulvodynian kanssa. Opas löysi nopeasti yleisönsä, ja olin melko kiireinen kun ihmiset viestivät minulle kysymyksiään ja tarinoitaan. Oli selvää, että tällaista oli tarvittu. Ylläpitäminen oli välillä aika kuormittavaa, varsinkin kun samaan aikaan oma terveyteni romahti ja olin monta vuotta aika heikoissa kantimissa (ei siis vulvodynian takia). Ollessani heikoimmillani sain korvaamatonta apua eräältä vd-vertaistukiryhmän aktiivilta, joka otti koppia oppaan ylläpidosta.

Vointini kohentuessa olin uuden edessä, ja mietin mitä haluan tulevaisuudeltani. Kätilön työtehtävät terveydenhuollossa eivät enää tulleet kyseeseen. Tunsin myös, että voisin löytää oman polkuni muualta. Lähdin opiskelemaan. Ensin seksuaalineuvojaksi, jonka lopputyönä uudistin myös kokonaan verkko-oppaan, ja nimesin sen uudestaan VDoppaaksi. Jatkoin opintoja, ja valmistuin seksuaaliterapeutiksi vuonna 2016.

Perustin toiminimen heti valmistuttuani. Ja siitä lähtien vastaanottoni läpi on virrannut (välillä vuolaammin ja välillä hyvin hiljakseen) monenlaisia ihania henkilöitä, joita olen pyrkinyt parhaani mukaan auttamaan. Lähes kaikki vulvodynian tai muun kipuongelman kanssa eläviä.

VDopas jäi yrittäjyyden jalkoihin, mutta sinnitteli pitkään, kunnes viime vuoden lopulla, raskain sydämin päästin VDoppaan eläkkeelle. Se oli ollut verkossa noin 14 vuoden ajan, tavoittaen monen monta epätoivoista googlailijaa. VDoppaan koottu tieto ei varmaankaan mene hukkaan tulevaisuudessa, sillä sille on kaavailtu kierrätyskäyttöä esim. Korento ry:n kanssa.

4. Mikä on parasta työssäsi?

Ehdottomasti asiakkaat.

Niin monenlaisen ihmisen kohtaaminen, heihin tutustuminen, rinnalla kulkeminen on niin täynnä elämän makua ja siihen kuuluvia iloja, suruja, oivalluksia ja kasvua. On antoisaa seurata jokaisen asiakkaan polkua jonkin matkaa. Samalla myös minä opin koko ajan. Kasvan ja kypsynkin. Sillä hyvällä tavalla.

Olen kiinnostunut ihmisistä. Olen tainnut pienestä saakka olla tarkkailija. Herkkä ja intuitiivinen. Minua kiinnostaa millaisia tarinoita ihmisille kehittyy, miten he näkevät maailman ja miten he ovat oppineet kohtaamaan sen. Yhdessä voimme myös oppia toisiltamme.

Tietenkin on myös minulle hyvin palkitsevaa, jos asiakas kokee tilanteensa paranevan. Iloitsen suuresti jokaisesta pienestä edistysaskeleesta.

5. Miten pidät huolta itsestäsi? Kuinka rentoudut ja lataudut? 

Se, että olen oppinut hyväksymään tietyt asiat omassa todellisuudessani on mielestäni tärkeää jaksamisen kannalta. Tiedostan, että kuormitun ja stressaannun helposti, joten pyrin antamaan itselleni aikaa erilaisten tehtävien tekemiseen. Pyrin välttämään suorittamismentaliteettia. En oikeastaan pysty ollenkaan multitaskaamaan. Ainakaan niin että se kannattaa. Tätä pitää aina välillä muistutella itselleen.

Toisiin vertailu, ei aina (vaikkakin täysin luonnollista) tue hyvinvointia. Sen muistuttaminen itselleen aina uudestaan on tärkeää. Varsinkin vertailu sellaisiin kuvitteellisiin ”täydellisiin” onnistujiin, joita ei oikeasti ole olemassa, ja tiedämme että heitä ei ole olemassa, mutta silti mielemme hairahtuu uskomaan niihin tarinoihin. Varsinkin somessa.

Olen yrittänyt opetella hyväksyvää ja armollista tapaa suhtautua itseeni. Iloita pienistäkin onnistumisista, tai hetkistä. Olen myös opetellut antamaan tunteille tilaa. Se voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että antaa itkun tulla kun itkettää. Tunteita ei aina tarvitse ymmärtää, tai retostella puhki. Ne tulevat ja menevät. Joskus on mielekästä pysähtyä pohtimaan tunteiden taustalla olevia tekijöitä jotta voimme oppia joustavammaksi tunteiden suhteen. Että osaamme päästää niistä irti. Ei ole vaarallista tuntea voimakkaitakaan tunteita. Kun molemmat rakkaat kissamme kuolivat lyhyen ajan sisään toisistaan, opin taas vähän lisää siitä kuinka surra, itkeä ja kaivata. Itkin kun itketti. Sureminen on tie hyväksymiseen. Kun suremme menetyksiämme, prosessoimme tilannettamme ja opimme hyväksymään tämän hetkisen tilanteemme.

Myös se on tärkeä muistaa, että aina ei tarvitse onnistua, tuottaa, saada aikaiseksi ollakseen arvokas. Sohvan pohjallakin on yhtä arvokas. Tätä pyrin asiakkaillekin muistuttelemaan.

On sanonta, ”älä lyö lyötyä”. Se että itse suomimme ja piiskaamme itseämme, yleensä vielä eniten silloin kun tarvitsisimme lämpöä ja ymmärrystä, on sellainen inhimillinen default-mekanismi, jonka kanssa suuri osa kamppailee (monet myös tiedostamattaan). Pitäisi sitä ja pitäisi tätä. Kysymmekö koskaan miksi pitäisi? Mikä oikeastaan on itselle niin oleellisen tärkeää tässä elämässä, ja miksi?

Kaiken tämän henkisen hyvinvoinnin tukemisen lisäksi, huolehdin itsestäni myös fyysisesti. Kuten aikaisemmin kerroin, joogaan joka aamu. Se on tärkeä osa aamurituaaliani. Koen luontokävelyt virkistäviksi. Mitä enemmän luonnon helmaan pääsee, sen parempi. Ravinto on tietenkin myös tärkeä osa itsestä huolehtimista. Pyrin elämään terveellisesti. Mutta pyrin välttämään ehdottomuutta. Koska minulla on syömishäiriötaustaa, en omista vaakaa. Elämän pitää myös maistua hyvältä, ja herkutkin kuuluvat hyvään elämään.

Itsestä huolehtimiseen minun osaltani kuuluu myös alkottomuus. Lopetin alkoholin juomisen kokonaan kuusi vuotta sitten, ja se on ollut eräs parhaista päätöksistä mitä olen itseni hyväksi tehnyt. Kipuilin asian kanssa melko pitkään ennen lopullista lopettamispäätöstä.

Koen elämän kauneutta eri tavoin, nautin taiteesta, historiallisista rakennuksista ja paikoista, oman pienen kotini sisustusprojekteista, kauniista vaatteista.

6. Millaisia terveisiä haluaisit lähettää Korennon jäsenille ja Endorfiinin lukijoille? 

Sinä selviät kyllä. Kuulostaa kliseeltä, mutta olen nähnyt sen niin monta kertaa. Olen kokenut sen itsekin. Olet arvokas ja täysin täydellinen, rakkauden arvoinen ja riittävän hyvä, ihana ja kaunis juuri tässä ja nyt. Sekin kuulostaa joltain some-päivitykseltä, mutta jos voit, niin usko siihen edes pikkiriikkisen. Ei ole olemassa jotain sellaista ”sitten kun” minää tai tilannetta, jonka saavuttamalla vasta olet täydellinen ja kaiken hyvän arvoinen. Vaan se on juuri nyt.

Muista että vulvodyniasta voi parantua. Parantuminen voi tarkoittaa, että elää hyvää elämää ajoittaisista kivuista huolimatta, se voi tarkoittaa että on kivuton sellaisissa tilanteissa missä ennen koki kipua, se voi tarkoittaa että kipu vähenee ja sitä oppii säätelemään. Paraneminen voi tarkoittaa eri asioita eri ihmisille, ja tärkeintä on että vaikka ei täysin 100% kivuton koskaan olisikaan (koska kukapa voi väittää olevansa), kokee että elämä on arvokasta, ja elämisen arvoista.